J näkökulma

”Teillä on tasan tunti aikaa ratkoa tehtävät. Kaikki tehtävät ovat pakollisia.” Sanoin jakaessani heille koepapereita.
”Vain tunti... Ja tässähän on 5 sivua!” Ensimmäiset kokeen saajat parahtivat.
”Et ole tosissasi.” Muutama kysyi ohi menne kun pujottelin pulpettien läpi jakaessani kokeita. ”Olen tosissani.”
”Sadisti.” Joku sanoi. Pysähdyin ja nostin katseeni sanojaa kohden.
”Herra Maxvellin pyynnöstä tiputan kokeen tekoaikaanne puoleen tuntiin.” Olin saanut jaettua koe paperit ja siirryin luokan etuosaan. Oppilaat olivat lievästi sanoen paniikissa.
Huokaisin, avasin ikkunan ja vetäisin keuhkoihini raikasta aamuilmaa.
”Teillä on neljä tuntia aikaa ja 13 pisteellä pääsee läpi.” Totesin heille tylsästi.
”Huijasit!!” Oppilaat parahtivat ja alkoivat laskea koetehtäviiän. Istuin ikkunalaudalle ja katselin aamuauringon nousua. Kello oli vasta puoliyhdeksän aamulla.

Suljin ikkunan ja menin työpöytäni taa, aikaa oli kulunut vain 10 minuuttia. Vielä pitäsi tappaa yli neljä tuntia, aina joku jää tekemään yliaikaa.
Vaihtoonkin on kaksi tuntia... Huokaisin ääneen ja muutama eturivin oppilas mulkaisi minua, tiedän, koe on vaikea, olenhan sen itse tehnyt. Heilautin jalkani työpöytäni päälle ja otin rennon asennon työtuolissani.
Turha niitä on valvoa, luokassa on kuitenkin kamerat ja eivät ne tahdo käydä tätä kurssia uudestaan... Ajattelin samalla kun surffailin netissä läppärilläni. Jos jossakin asiassa olin huono niin ajan tappamisessa, tällä hetkellä tein vain kahta työtä, eikä toisesta työtäni ikinä tullut paperihommia, joita olisin voinut tehdä näinä ajan tappoaikoina. Olin St. Xaraminasin lukion matematiikan ja fysiikan opettaja, toisena lisätienesti työnäni tein baarimikon hommia, en oikein voinut keskellä tuntia alkaa harjoitella erillaisten coctaalien tekoa, vaikkakin oppilaani olisivat siitä ilahtuneet.

Suljin läppärini ja laitoin sen pöydälle. Toisaalta... Voisihan tässä nukkuakkin nyt... Yötöitteni takia olin melkein aina väsynyt. Joku viittasi. Mulkaisin oppilasta, mutta tämä itsepintaisesti jatkoi viittausta.
”No hyvä on. Tullaan sitten.” Sanoin itsekseni puoliääneen. Menin neuvomaan oppilasta, ei kuulemma ymmärtänyt kysymystä. Perseen nuolia, ärsyttävä... Ajattelin poistuessani. Aikaa oli vielä jäljellä kolme tuntia ja kolmekymmentä minuuttia. Ainakin. Kirjoitin taululle isoilla kirjaimilla, että jos heille tulisi jokin oikea ongelma kokeen kanssa, niin korottaisivat ääntään viittauksen sijaan. Näin hämmästyneitä kasvoja, mutta useimmat tajusivat mitä tarkoitin. Aloin nukkumaan tuolissa.



Heräsin. Oloni oli aivankuin silloin. Katsoin paniikin omaisesti kelloa ja päivämäärää. Päivämäärä täsmäsi, olin siis oikeassa päivässä, kello vaan oli siirtynyt eteenpäin puolellatoista tunnilla. Yritin tasata hengitystäni, turhaan. Hengitin katkomaisesti, aivankuin paniikissa olisin. Olen tässä päivässä, en siinä päivässä. Siitä on jo yli kymmenen vuotta. Olen tässä päivässä...
”Hei Jack onko kaikki okei?” Minulta kysyttiin ja kättä heilautettiin naamani edessä. Silmäni laajenivat vielä enemmän ja käänsin päätäni äkillisesti puhujaa kohden.
”Ei. Kaikki on ihan hyvin.” Sanoin ja suupielestäni alkoi valua verta.
”No, näytät aika sairaalta, mutta nyt on vaihto... Hei hetkinen. Jack, suu pielestäsi valuu verta.”
Tunsin kouraisun vatsassani ja sitten oksensin verta.
”Ei helvetti...” Nousin pystyyn ja lähdin juoksemaan kohti vessaa.
He valehtelivat... Sen ei pitänyt uusiutua... ”The Door”, sen ei pitänyt uusiutua. Lavuaari oli aivan veressä kun työtoverini tuli paikalle.

Ennenkuin työtoverini sai sanottua sanaakaan suustaan sanoin hyvin nopeasti hammasta purren. ”Olen kunnossa! ” Toisaalta väitteeni mursi se, että jouduin ottamaan yhä enemmän tukea lavuaarista kouristuksien takia.
”Joo, näytät helvetin terveeltä.” Hän totesi minulle. Kuitenkin hänestä näkyi huolestuneisuus.
”Älä mene mihinkään, haen apua. Jos olisit kunnossa, et olisi kaksinkerroin oksentamassa verta.” Hän lähti juosten. Dakser... Ajattelin hänen lähtiessään.
The Door... ”Ei sen pitänyt uusiutua...” Lattialle valui verta, valkoinen kauluspaitani oli aivan veressä. Katsoin itseäni peilistä, mustat silmänaluset, kalpeat kasvot, kouristukset, äkillinen verenoksentaminen ja ranteiden avautuminen. Kaikki viittasivat The Dooriin.
”The Door. Olet varmaan ihmiskunnan ainoa, jolla se on uusiutumassa toista kertaa. ” Sinihiuksinen nainen, eräs ryhmäni oppilaistani, seisoi takanani. Hän käveli lähemmäs ja peitti silmäni.
”Olet harvinainen... Saat maistaa kuolemaan jo toistamiseen, Jack...” Hän liikutti kättään vatsani päälle ja piirsi siihen nelikulmion.
”Lope...” Sanani hukkuivat veritulvaan.
”Ainoa, jolla The Door uusiutuu. Ainoa. Poikkeama. Vinouma yhteiskunnassa.” Hän kuiskasi korvaani.
Hän painoi minua taaksepäin ja kaaduin kaakelilattialle. Näin vain hänen poistuvan ovesta. Veri levisi tasaisesti lattialle ja kehoni vaipui The Doorin ensimmäiseen asteeseen, Lukkoon. En tuntenut pitään, en kipua, en kehoani. Näin vain Dakserin juoksevan paikalleni ennenkuin Lukko valtasi mielenikin. Se painoi silmäni kiinni.

”Kuulitteko, kuulemma se meidän gootahtava matikan maikka sai jonkun kohtauksen kesken kokeen.”
”Kohtauksen? Kerro?”
”Kuulemma oli alkanut sylkeä verta, satuin näkemään sen luokan ja vessan. Kaikki paikat uivat veressä.”
”Nyt huijaat.”
”En huijaa. Ystäväni oli siinä kokeessa ja hän näki kaiken.”
”Et ole tosissasi.”
”Olen.”
”Aika karmaisevaa. En kyllä olisi ikinä uskonut, että niin nuori maikka saa kohtauksen kesken tunnin...”
”No siitähän saa aika persoonallisen kuvan. Onkohan se narkomaani?”
”En tiedä, mutta on täällä sellaistakin huhua liikkeellä.”
”Sehän polttaa ihan koko ajan, jotain todella imelän hajuista sikari merkkiä.”
”Jep, edellinen terkkarihan piti sille ristikuulustelun kerran, siitä käyttääkö hän huumeita.”
”Älä! Tuota en tiennytkään.”
”Kyllä kyllä, se tapahtui kuulemma hänen ensimmäisinä opetusvuosinaan.”
”Hän on varmaan ainoa maikka josta on liikkellä niin hiton monta eri juorua.”
”Jep, ja melkein kaikki niistä ovat aivan psykoja.”
”Katso!!”
”Ei ole totta!! Eikös siitä ole vain viiko!?”
”On. Outoa, nyt jo palasi töihin.”

10 minuuttia tunnin alkuun... Ensimmäistä kertaa elämässäni vihasin työtäni. Istuin ikkunalaudalla ja poltin pitkävartista tupakkaani. Ajatukseni harhailivat äskettäin opettajanhuoneessa käytyyn keskusteluun.



”Oletko todellakin varma tästä?”
”No miksi en olisi. Se oli viikko sitten, miksi en voisi nyt jatkaa työtäni.”
”Olet vasta topilas!”
”Entä sitten! Omapahan on elämäni!”

Olipa lapsellinen veto itseltäni... Ajattelin mielessäni, käyty sanaharkka kollegani maantiedon maikan kanssa jäi kaivertelemaan mieltäni. Nojaa... Vedin viimeisetkin savut ja suljin ikkunan. Oppilaat valuivat hiljaa luokkaan. Olin vielä sen verran toipilaana, että jouduin nojaamaan kainalosauvoihin. Hiljaisuus alkoi olla painostava.

He odottivat ja minä annoin heille vastauksen.
”Ne henkilöt jotka kokevat nyt vaikeaksi olla tällä tunnilla olkaa hyvä ja poistukaa.”
”Tuleeko siitä poissaoloa?” Joku kysyi hiljaa.
”Ei.”
Koko luokka tyhjeni.

Tiesin mitä oppilaat odottivat, sitä että purskahtaisin nauruun, jonka jälkeen he tulisivat luokkaan ja aloittaisimme tunnin. Tunsin heidät, ja he tunsivat minut. Laitoin läppärini laukkuun, sammutin valot ja suljin oven poistuessani. He katsoivat minua kummasti, aivankuin toivoivat minun sanovan ”Tuntimme on toisessa luokassa”, hain pitkän mustan takkini opettajan huoneen naulasta ja kirjoitin keltaiselle lapulle pienimuotoisen viestin.

Taisit olla oikeassa, omasta mielestäni olen kykyneväinen jatkamaan työtäni, mutta te taidatte olla toista mieltä. Ole ystävällinen äläkä ota tätä henkilökohtaisesti.

Terveisin Jack T.~

Laitoin sen maantiedon maikan kahvikuppiin kiinni, siitä jos mistä hän huomaisi sen. Turhaa tulin tänään, kerkesin vain peräti kahden minuutin verran ”opettaa”. Mietin ajaessani.