Perhana tarina aka tosi paska sellanen.

Satoi lunta. Puutarha oli jäätynyt, ruusut näyttivät haurailta, ne oli kuorrutettu ensi lumella ja vihalla. Puutarhan omistaja oli myös puutarhassa. Hän istui jäätyneen suihkulähteen reunalla, kiroten. Lumi hänen ympärillään oli punaista. Verestä. Puolet hänen naamastaan oli veren peitossa. Side meni hänen vasemman silmän päältä, silinteri oli hänen päässään puoliksi vinossa. Hänen takissaa oli korkea kaulus, joka oli yleensä korkeimmalle napitettu paitsi tänään, poikkeuksellisesti hänen takkinsa oli auki. Ilma oli alkanut kylmetä ja ilta vaihtua yöksi. Askeleitä. Paljon ihmisiä tulossa. Poika kohotti katseensa kohti taivasta, hänen korvakorunsa heilahtivat taakse päin.

Kävelin muitten joukossa, hiljaa niin kuin he. Puutarha näytti mielestäni kärsivältä, vaikkakin se oli samalla kuvan kaunis, jotenkin se antoi minulle ahdistavan olon. Kylmyys ei yhtään helpottanut kärsivää oloani. Aloin pikku hiljaa ahdistua kun kaikki olivat niin vakavia ja hiljaisia... Puristin lyhdyn kahvaa entistä enemmän. Rauta johti hiukan sitä iloista lämpöä käteeni. Tuuli. Se kiskaisi huppuni alas ja punaiset hiukseni lehahtivat ilmaan. Saavuimme aukiolle, puutarhan sydämmeen. Meitä odotettiin jo. Hän odotti meitä, leikki jäätyneellä ruusulla. Avasin suuni mutta en saanut hänen nimeänsä huudetuksi. Piipersin vain ainoana meistä hiljaa "Olemme täällä..." Ruusu tippui hänen kädestään, haljeten kahdeksaan osaan. Näin kuinka yksi meistä tärisi. Hiljaisuus alkoi kiusata minua. "Vilustut vielä jos pidät näillä pakkasilla takkiasia auki." Helpotuin kun olin saanut sanottua nuo sanat. Sain jopa vastauksen tuolta tuppisuulta, sitä en odottanut. "Niin. Vilustun jos pidän takkia auki." Poika katsoi yhä edelleen tummalle taivaalle ainokaisella silmällään. Tuuli puhalsi kylmänä. Laskin lyhtyni lumeen, se toi hieman valoa laskeutuvaan pimeyteen.

Olimme puoliympyrään levittäytyneet. Laskin myös lyhtyni maahan. Potkaisin sitä hiljaa. Ei ääntä. Hiljaisuus alkoi ärsyttämään minua. "Niin. Vilustun jos pidän takkia auki."" Kuulin suihkulähteen reunalla istuvan pojan sanovan. Katsoin häntä huppuni alta. Naama täynnä lävistyksiä. Idiootti... Hänen silmänsä näytti olevan täynnä surua. Miksi? Aloin olla vihainen hänelle ja hänen saamattomuudelleen. Mitä järkeä tässä tapaamisessa on jos hän vain pysyy hiljaa? Ärsyttävää! Olin vihainen ja en ollut huomannutkaan, että olin liikkunut paikaltani ja tarttunut poikaa kauluksesta. "Idiootti!!" Huusin hänelle päin naamaa. Tärisevä käsi laskeutui olkapäälleni. "Tiedän jo sanomattakin mitä olet sanomassa." Tiuskaisin hänellä ja päästin pojan otteestani. "Tässä ei ole mitään järkeä..." Mumisin ja kävelin takaisin paikalleni. Tärisevä tyyppi polvistui pojan viereen ja katsoi tätä silmään. Huomasin sen syrjäsilmällään kuinka jäätyneille kasvoille tuli pieni virnistys.

Olin tärissyt siitä lähtien kun olimme saapuneet puutarhaan. Miksi? Syy oli yksinkertainen: verta. Hengähdin raskaasti. Tilanne otti minua voimille. Ajattele jotain muuta... Ajattele jotain muuta... Ajattele... MTÄH? Olin nostanut katseeni maasta kun olin kuullut askeleita. Tahdoin tietysti nähdä kuka liikkui. Mitä hän aikoo? "Idiootti!" Hän huusi pojalle. Kävelin hänen rinnalleen ja laskin vapisevan käteni hänen olkapäälleen. Roikotin yhä lyhtyä toisessa kädessäni. Hän tiuskaisi jotain pojalle mikä meni ohi minulta ja käveli takaisin paikalleen. Polvistuin pojan viereen ja laskin lyhtyni. Katseeni hakeutui hänen silmäänsä. Mitä hänelle oli tapahtunut? Miksi hän oli niin surullinen? Huomasin pienen virneen noissa jäätyneissä kasvoissa, mutta pian se suli pois ja tilalle tuli tuo sama ilmeetön maski. Aivan kun hän ei olisi elossa. Nousin pystyyn, hän jäi maahan istumaan. "Mikä..." Aloitin sanomaan mutta en vain keksinyt mitään sanottavaa. "Kandeis laittaa toi takki päälles, oot kohta ikijäässä." Jo aiemmin poistunut henkilö sanoi. "Kaze. Ei se kuule." Sanoin Kazelle joka oli tullut uudelleen vierelleni. Tilanne alkoi riipiä hermojani. Kohotin katseeni yhtä meitä päin, koska kuulin hiljaista nyyhkytystä.

En voinut sille mitään, että olin alkanut hiljaa nyyhkyttämään. Jäätyneessä puutarhassa se vain alkoi olla ainoa äänen lähde hajanaisten keskustelupätkien ohessa. Minua katsottiin. En kestänyt painetta vaan murruin vajoten polvilleni lumeen. "Miksi... Miksi näin on pitänyt käydä... Miksi..." Sanat tarkertuivat minun kurkkuuni ja nieleskelin. Ekumimi kietoi kätensä ympärilleni, hänestä huokui hiukan lämpöä minuun. "Ei se ole sinun vikasi, että näin on päässyt käymään, Lh." Meistä tärivisin sanoi lähtien pois tuon mykän tuppisuun luota. Silti, en voinut lakata itkemästä. Kaikki kokemani purkautui nyt. Kyyneleeni vain valuivat poskiltani. Itkeminen sattui. Kyyneleeni jäätyivät ihooni kiinni aina välillä. "Lh, Kassu tarkoittaa sitä." Ekumimi sanoi rauhallisesti ja halasi minua. Kylmä alkoi jäykistää jäseniäni. "Tsk." Kuului kauempaa...

"Tsk." Muut mulkaisivat minua. "No anteeksi, että oon ees olemassa..." Sanoin ylidramaattisesti. "Näköjään keskustelumme tuon "jääpatsaan" kanssa ei oikein etene.... Joten mitä jos vain häipyisimme täältä ennenkuin päädymme tänne puutarhaan patsaiksi?" Sanoin ja heilautin pitkiä blondeja hiuksiani taaksepäin. Muut menivät mietteliään näköisiksi. Vilkaisin poikaa joka oli yhä edelleen suihkulähteen reunalla istumassa. Hän hyräili jotain melodiaa josta en saanut selvää. Laskin lyhtyni maahan odottaen samalla muitten vastausta. Kazella paloi pinna ja hän potkaisi lyhtyään. Liian voimakkaasti. Lyhty lensi suoraan päin pojan naamaa, steariinit valuivat hänen kasvoilleeni ja potkun voima työnsi hänet ohuen jään läpi hyiseen suihkulähteeseen...

Hyräilin itsekseni melodiaa. Se lämmitti minua sisältä päin tämän kylmyyden ja yksinäisyyden keskellä. Muut puhuivat jostakin, mutta sanat eivät koskaan päässeet korviini asti. En tarvitse ketään... Pärjään yksin... Yksin... Aloin hiljalleen vajota taas omaan pimeään maailmaani. Kuka minua tarvitisi? Ei kukaan. Pimeys alkoi kietoutua ympärilleni. Kipua. Kuumuutta. Poltetta. Ääniä. Havahduin ulkomaailmaan. Päähäni oli iskeytynyt lamppu ja steariinit valuivat kasvoilleni. Vajosin pinnan alle....



- - -


Heräsin. Pääni oli kipeä. Huomasin makaavani sängyssä, valkoisissa vaatteissa. Huone oli iso ja valkoinen. Sairaalako? Ei. Pikemminkin kartano. Nousin puoli-istuvaan asentoon, kuulin etäästi ääniä. "Mitä me nyt... Mazin... se havahtu... kuka... kertoo... ... " Kipu pakotti minut makuulteni. Silmäni laajeni kun tajusin tilanteen. Haukoin henkeäni kauhuissani. Olin järkyttynyt. Huoneessa oli peili, joka vahvisti kaiken. Tahdoin huutaa, mutta pyörryin...

Olimme kaksi päivää jo asustelleet kartanossa Mazigerin 'tyrmäyksen' jälkeen. Oli ilta, vaikkakin ympäristössä näyttikin olevan talvi niin me kaikki tunsimme epämielyttävää oloa... Kirjoittelin päiväkirjaani, olin alkanut pitämään sitä pysyäkseni järjissäni. Istuin ruokasalin pitkän pöydän päässä kirjoittamassa. ″Olet ahkera kirjoittamaan, itse en jaksaisi raapustaa koko ajan merkintöjä...″Doc sanoi minulle kulkiessaan ohi. ″Ekumimi, oletko jo pian kirjoittanut?″Lh kysyi minulta ilmestettyään viereeni. ″Kyllä Lh, voit nyt kirjoittaa tähän, menen katsomaan Mazia.″Sanoin ja nousin, me kaikki pidimme yhteistä päiväkirjaa. Käytävällä törmäsin Kassuun ja Kazeen, he palailivat puutarhasta. ″Lähdössä jonnekkin? Kassu kysyi minulta. Pudistin päätäni; ″Ei, menen vain Mazia katsomaan.″Yritin olla iloinen, mutta turhaan. Ilmapiiri kiristyi sen jälkeen kun olin maininnut Mazigerin. Katsoin kysyvästi Kazea joka kopisteli lunta pois kengistään. ″Ei löydetty selityksiä ilmastolle.″Hän vastasi minulle. Jatkoin matkaani kohti huonetta missä Maziger oli, koputin oveen ihan vain toivoen, että kuulisin vastauksen. Turhaan, koska mitään ei kuulunut. Avasin oven ja kaikki oli ennallaan. Kävelin Mazin sängyn luo, näin syrjäsilmässäni hänen yhä nukkuvan. Istuiduin tuolille, joka oli hänen sänkynsä vieressä, hautasin pääni käsieni väliin. ″Mikset voisi jo herätä...″ Mumisin itsekseni. Istuin aikani huoneessa kunnes vakuutin itseni siitä, että Mazi ei herää. Painoin oven kahvan alas... ″Ekumimi?″Kuulin Mazigerin sanovan. Sitten rysähti niin, että ikkunalasit helähtivät ja huone täyttyi kirkaasta valosta, joka tuli ulkoata...




／／kirjotettu DSi:llä／／

The Maziger kirjoitti:

／／kirjotettu DSi:llä／／

Miksi ihmeessä?

Ei kehtaa pitää konetta auki ukkosen takia, mutta nettiä voi? Tai sitten käytti naapurin nettiä.

 

Olimme aamupäivällä Kassun kanssa olleet puutarhassa. Se oli hyvin ahdistava, jääpatsaita ja jäätyneitä ruusuja joita tuuli katkoi huvikseen. Masokistisia unelmia roikkui ilmassa ja puitten oksilta hirttoköysiä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Kassu sanoi minulle: "Mitä lie sattunut. Olemme ennenkin vierailleet hänen mielenmaailmoissa ja sielun rakenteissa, mutta tämä ylittää jo kuvitelmani... Ympäristö... Niin vihainen." Lopussa hän huokaisi. Pysyin hiljaa, sanat laittoivat minut takertumaan asiaan syvällisemmin. Mikä oli ajanut hänet tähän tilaansa? "Mikä..." Pidin tauon keskellä lausetta, niin pitkän että Kassu kääntyi katsomaan minua. "Mikä häntä on haavoittanut? Tämä paikka..." Nostin pääni ylös ja suuntasin katseeni kohti tummaa, itkevää taivasta. "... On niin puolustus kannalla. Kuin juuri puhjennut ruusu jota terävät piikit suojaavat siltä uhalta..." Kassu huokaisi. "Niin. Alan jäätyä. Tuletko sisään vai jäätkö tänne?" "Mennään." Sanoin ja lähdimme kartanoon sisälle, vaikka puutarhassa oli kylmä niin meillä kaikilla oli oudon hiostava olo... Emme löytäneet ratkaisua siihen. Törmäsimme Ekumimiin ja vaihdoimme pari sanaa hänen kanssaan. Miksi hän yrittää olla noin tekopirteä? Ikuinen optimisti, ehkä olin vain kateellinen? Seurusteluhuoneessa, miksi me sitä epävirallisesti kutsuimmekin oli pitkä ruokailupöytä, jonka ääressä Lh kirjoitti päiväkirjaan. Doc seisoi vakavana pitkien ikkunoitten edessä. "Harvoin sinua näkee noin vakavana." Sanoin hänelle. Doc pysyi hiljaa, näin syrjäsilmälläni hänen suunnanneensa katseensa yhä vain tummemmaksi muuttuvalle taivaalle. "Emme löytäneet mitään johtolankoja puutarhasta..." Sanoin ja käännyin lähteäkseni. Silloin jysähti ja huone täyttyi valosta...

Makasin sohvalla. Olimme olleet puutarhassa aamupäivän ja pääni oli sen jäljiltä sekaisin. Liikaa ajatuksia, kuvia, tunteita, schorchêita... Outoa kyllä, mutta kukaan meistä ei tuntenut tarvetta syödä. Katsoin kättäni kattokruunusta tulevaa kelmeää valoa vasten. En nyt vielä ole muuttumassa luurangoksi... Heh... Naurahdin tylsille kuvitelmilleni. Olinko tulossa hulluksi? Kuka tietää. Annoin katseeni lipua huoneessa. Lh kirjoitti kuin riivattu, Doc ja Kaze juttelivat, Ekumimi oli yläkerrassa. Nousin seisomaan. "Noniin... Nyt niitä käsiä ylös jotka tahtovat ruokaa..." Kysyin muilta ja nostin katseeni ylös. Silloin pamahti ja välähti. Huone täyttyi valkoisesta valosta. Se sokaisi kaikki.





Tunsin jonkun kalman kalpeat kädet ympärilläni, ne kiskoivat minua lähemmäs itseään. Tunsin kuinka jokin painaitui minua myöten. Tunsin olennon tuskaa, surua ja iloa. Oletko varma... Oletko varma... Sokea... Sokea... Sokea... SOKEA! Se kuiskaili minulle kunnes irroittautuessaan suorastaan kirkui sitä sielusta. Sokea? Minäkö? Minähän näen? Ympäristö muuttui valkoisesta verenpunaiseksi kunnes minut tiputettiin tuhansien luupelien läpi.


Palasin huoneeseen. Muut olivat yhä edelleen hämmentyineitä valosta ja äänestä... Kuulin vieläkin huoneessa ne kuiskaukset... Huoneen katosta tippui punainen ruusu lattialle.

Kukkia... Niitty... Lämpöä... Tuttu tuoksu... Kukkia satoi ympärilläni ja puhalsin Äitini sylissä saippuakuplia. Tuuli levitti niitä ympäri niittyä. Taivaasta alkoi sataa kukkia. Pyörien ne tulivat alas. Puhalsin riemuissani lisää kuplia, nyt taivaalla oli käynissä karnevaalit. Hymyilin.



Lopetin kirjoittamisen. Olin vihainen, mutta silti en voinut lakata kirjoittamasta. Jokin pakotti minut kirjoittamaan. Syvällä sydämmessäni toivoin, että Maziger kuolisi. Kynäni pysähtyi. Mitä minulle oli tapahtumassa? Miksi toivoin hänen kuolemaansa? Nostin käteni sydämmeni päälle ja huokaisin. Kassu sanoi meille jotain, pamahdus peitti sen alleen. Valo sokaisi silmäni.


Mazi!! Ei!! Älä!! Älkää.. Syökö häntä...


Havahduin siihen kun yksinäinen kyynel vierähti poskeltani. Se ei koskaan tullut tippumaan lattialle, koska näin sen. Suun jossa oli iso rivi veren värjäämiä hampaita söi minun kyyneltäni. Se lipoi kielellään huuliaan ja siirtyi silmieni tasolle. Sillä oli nälkä sen minä tiesin.

Olin jo pitempään katsellut ikkunasta ulos. Taivas vain tummui ja tummui. Varmaankin ukkostaa... Ajattelin. Kaze tuli vierelleni höpöttämään jotain mikä meni minulta ihan ohi. Jysähti oikein kunnolla ja huone täyttyi valkoisesta valosta. Minusta vain tuntui siltä, että joku olisi puukottanut minua selkään.


Valkoinen tila... Mitä hemmettiä.... Katselin ympärilleni ja näin horisontissa mustan pisteen tulossa kovaa vauhtia minua kohden. Se viilsi poskeeni haavan. "Hmph." Vetäisin tikarillani pitkät blondit hiukseni poikki ja annoin niitten leijua hetken ilmassa. Sormistani lähti kaksi ohutta siimaa, pyörähdin nopeasti ympäri ja väistin seuraavan hyökkäyksen. Langat tarttuivat hiuksiini jotka järjestyivät teräväkulmaiseksi heittoaseeksi. Laitoin terän pyörimään ja heilautin sen kevyesti kohti vihollista, se leikkasi vihollisen siististi kahtia. Veri roiskahti ja jäi leijumaan tyhjään tilaan. Katselin ruumista. Tunnistamaton... Ajattelin käännellessäni ruumiin kasvon puoliskoja. Liitin hiukseni takaisin päähäni. Latvat olivat hieman veressä. Tila alkoi vääntyä. Palasin samaan huoneeseen mistä olin kadonnut. "Aika rajuja nämä talvi ukkoset." Totesin muille jotka lagasivat paikoillaan.